Mainilan toistuvat laukaukset
Karjalankannaksella paukkui marraskuun 26. päivänä vuonna 1939. Neuvostoliittolaiset lähteet ilmoittivat pyöveli Mannerheimin johtaman sortohallinnon pommittaneen yllättäen rauhaa rakastavan työläisvaltion raja-asemaa. Muutaman päivän kuluessa voittamaton puna-armeija irtisanoi hyökkäämättömyyssopimuksensa ja lähti vapauttamaan Suomen työkansaa ilkeiltä fasisteilta ja valkokaarteilta, tukenaan aidosti kansanvaltainen Terijoen hallitus ja sotaintoa nostattava neuvostoiskelmä Prinimaj nas, Suomi-krasavitsa. Tarinan loppu tosin tunnetaan varsin hyvin.
Kiinnostukseni kohteena ovatkin nyt paljon tuoreemmat maailmantapahtumat – tarinat, joiden loppua ei ole vielä ehditty kirjoittaa. Näihin lukeutuvat esimerkiksi Krimin ja Donbassin vapautus kiovalaiselta fasistijuntalta, aidosti kansanvaltaisen Novorossijan liittovaltion perustaminen ja näitä tukevien musiikkivideoiden ilmaantuminen internetin syvyyksiin. Tai Transnistrian itsenäistyminen romanialaisfasistiselta sortohallinnolta. Tai Abhasian ja Etelä-Ossetian vapautuminen eurofasistiselta Georgialta. Tai Vuoristo-Karabahin vapautuminen sekä Armenian että Azerbaidžanin keskushallinnoilta. Kenties listalta löytyy tulevaisuudessa myös Narvan, Väinänlinnan ja Pohjois-Kazakstanin rauhanomainen palautuminen venäläisen maailman yhteyteen.
Kuten ylläolevista esimerkeistä huomaamme, ei nykyajan propaganda valitettavasti poikkea paljoa menneistä muodoistaan. Mielenkiintoista on sen sijaan havaita, kuinka nykypäivän länsimaalaiset ja heidän joukossaan erityisesti suomalaiset näyttäisivät unohtaneen kaikki menneisyytensä opetukset. Syksyinen media on taas täyttynyt ihmeellisistä ulostuloista, joissa myötäillään Putinin propagandaa ja kaivataan Eurooppaan uutta etupiirisopimusta. Ukrainan voi kuulemma jakaa kahtia, sillä se ei ole meidän asiamme. Venäjän vallankaappausyritykseltä pelastunut Montenegro ei näyttäisi kiinnostavan ketään, eikä edes Natoon ja Euroopan unioniin kuuluva Bulgaria, joka sai nyt viime vaaleissaan autoritäärisen ja putinistisen hallituksen. Perinteisesti länsisuuntautuneet Moldova ja Georgia ovat myös ottaneet merkittävää takapakkia viime aikoina, mutta tuskinpa näitä maita edes nimeltä tunnetaan, mitä merkitystä niilläkään on ollut – ilmeisesti heidän kehityksensä ei vaikuta Suomeen yhtään mitenkään.
Läntiseen tukeen luottanut Ukraina on nyt pitkälti siinä tilanteessa, jossa Suomi oli talvisodan jälkeen. Kuolonuhrien ja aineellisten tuhojen ohella suomalaisia traumatisoi erityisesti kokemus siitä, miten Neuvostoliiton hyökkäykseen jouduttiin vastaamaan täysin yksin, vailla minkäänlaisia liittolaisia (jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth ei turhan takia toistellut elämänsä loppuun asti, ettei Suomi saisi jäädä enää koskaan yksin). Nyt näyttää tosin pitkälti siltä, että lähitulevaisuudessa Suomesta tulee lännen ja idän väliinputoaja, Ukraina jää oman onnensa nojaan, ja se pienikin protesti, jota EU-maat ovat Venäjää vastaan pakotteiden muodossa tehneet, saattaa loppua, jos Ranskaa ja Saksaa johtaa Le Pen ja AfD. Tämä taas luo Trumpin valtaannousun ohella pohjan uudelle Molotov-Ribbentrop-tyyliselle etupiirijaolle, jossa Suomen rooli on taas suuri kysymysmerkki.
Alan olla kurkkuani myöten kyllästynyt niihin lukuisiin asiantuntijoihin, joiden mukaan Venäjän toiminnassa ei ole mitään huolestuttavaa, tai ainakaan mitään sellaista, mikä Suomea voisi jotenkin uhata. Pitäisi kuulemma keskittyä siihen, mitä Yhdysvallat on joskus vuosia sitten tehnyt, eikä hiiskua sanaakaan Venäjästä – eihän sitä tiedä, jos Venäjä kokisi tämän loukkauksena tai peräti russofobiana. Ilmeisesti se Venäjä, joka hyökkäilee naapurimaidensa kimppuun, pommittaa siviilikohteita Aleppossa, salamurhaa kansalaisiaan ja järjestää etnisiä puhdistuksia ei ole se sama Venäjä, joka on Suomen itäinen naapurimaa.
Olen todennut blogissani jo monta kertaa, ettei närkästykseni kohdistu venäjää puhuviin tai itsensä jollain tavoin venäläiseksi määritteleviin ihmisiin. Viihdyn heidän seurassaan oikein hyvin. En ole myöskään sokea Amerikka-fani, etenkään kaikkien niiden kokemusten jälkeen, joita kesäiseltä tutkimusmatkaltani jaoin eteenpäin. En vain pysty ymmärtämään, miksi lukuisat isänmaallisina esiintyvät suomalaiset ovat aloittaneet taas käsittämättömän nöyristelyn selkeästi vihamielisen hallinnon edessä, haikaillen takaisin 70-lukulaista Kekkoslovakiaa tai peräti tsaarinaikaista autonomiaa. Historia tuntee vastaavasta toiminnasta vain varoittavia esimerkkejä, eivätkä ajankohtaiset tapahtumat tue millään lailla teorioita siitä, että Venäjän toimintatavat olisivat muuttuneet yhtään mihinkään.
Suurta huolenaihetta on myös siinä, että viimeisetkin sotaveteraanit ovat vähitellen poistumassa keskuudestamme. Heidän mukanaan näyttäisi nimittäin katoavan se viimeinenkin selkärankaisuus, josta suomalaisia perinteisesti on arvostettu – tosin rappeutumisen taisivat käynnistää jo sotaa seuranneet suuret ikäluokat menneinä suomettumis- ja taistolaisvuosinaan. Näemmeköhän enää koskaan tulevaisuudessa sukupolvea, joka ajaisi oman etunsa sijaan jotain elämääkin suurempaa asiaa? Vai haluammeko tietoisesti takaisin epävarmuuden ja älyllisen epärehellisyyden ajat? Onnekseni tietyt koulusijaisuudet ovat tosin osoittaneet, että nykynuorissa vilkkuu ehkä toivonkipinä – he eivät enää pidä pelkkänä itsestäänselvyytenä kaikkea sitä hyvää, jota länsimaissa on jäljellä, ja osoittavat aitoa huolta ja kiinnostusta maailman tapahtumia kohtaan. Ehkä he kirjoittavat joskus onnellisen lopun nykypäivän synkille tarinoille.
Erinomainen, rehellinen kirjoitus!
Valitettavasti suomalaisten enemmistö? on innokkaampi suojelemaan ja tukemaan imperialistista Venäjää kuin Venäjän valtaamia maita. Mikä meitä vaivaa, ahdistaa ja vammauttaa? Mikä estää meitä ajattelemasta vapaasti ja rehellisesti?
Jos karistaisimme kahleet ja vapautuisimme, voisimme kenties 50 vuoden kuluttua päästä YK:n turvaneuvoston jäseneksi. Näinä aikoina, tunnettuna Venäjän uskollisena tukijana, ei jäsenyyteen ole mitään mahdollisuutta.
Jaksan vielä toivoa, että tulee aika, jona jopa hidasälyiset, poliittisesti tyhmät (Molotov!), vahvemman mielistelyyn taipuvaiset suomalaiset nostavat maansa kansakuntien joukkoon – jota asemaa Keisari Eleksanteri I Suomelle tarjosi.
Ilmoita asiaton viesti
Suomettuneisuus ja ns yleiset syyt ovat tehneet paluun suomalaiseen tajuntaan. Ei haluta nähdä, että Venäjä käy hellittämätöntä ei-aseellista sotaa Länttä vastaan ja että periksi antaminen ja myötäily ainoastaan lisäävät nälkää. Ja että Suomen on asemoiduttava läntisten demokratioiden joukkoon tai vasallius on kohtalomme. Viron turvallisuuspolitiikan kulmakivet ovat Nato, EU sekä kahdenväliset suhteet Yhdysvaltoihin. Minusta ne ovat paljon uskottavammat kuin S Niinistön neljä pilaria, joista kolme tutisee jo nyt.
USAn vaalien jälkeen venäläispankit joutuivat kyberhyökkäyksen kohteeksi, mikä lienee ollut se USAn jo ennakolta kertoma vastaisku. Länsi on tähän saakka ollut ymmällään ja toimeton Venäjän ei-aseellisen hyökkäyksen edessä mutta siihen lienee vihdoin tulossa muutos?
Ilmoita asiaton viesti
Moni asia jaksaa hämmästyttää kun seuraa suomalaisten poliitikkojen reaktioita Venäjän aggressioihin.
Venäjän käyttämä uhriutumisen taktiikka niellään koukkuineen, mikä antaa Venäjälle sen tavoitteleman pseudolegitimiteetin omille uhkaaville toimilleen. Lisäksi russofobia -käsitteen käyttö on aivan identtinen Israelin jo vuosikymmeniä (erittäin menestyksellisesti) käyttämälle antisemitismi -leimalle. Siis kaikki ansaittukin arvostelu käännetään rasismiksi, ja mustapekka pelataan ikäänkuin arvostelijan käteen.
Ilmeistä on, etteivät useat poliitikkomme taida juurikaan kuunnella UPIn ja muiden instanssien tutkijoita vaan menevät omalla fiiliksellä eteenpäin ja kyykkyyn.
Ilmoita asiaton viesti
Suomen ja Venäjän välit eivät ole olleet mitenkään lämpimät oikeastaan koskaan historiassa.
Jos mietitään talvisodan taustoja, niin Suomi ei omalla toiminnallaan mitenkään pyrkinyt parantamaan maiden välejä.
Suomi tarjosi eräänlaisen turvasataman monille v. 1917 bolshevikki-vallankumouksen jalkoihin jääneille tsaarin vallan kannattajille, joita Suomessa asuikin parhaimmillaan satamäärin. mm. Suomesta käsin vallankumousta paenneet venäläiset yrittivät vaikuttaa vastasyntyneen Neuvostoliiton politiikkaan monin eri tavoin.
Suomalaiset taistelivat avoimesti Karjalassa vielä 20-luvulla, jota yritettiin vapauttaa Neuvostoliiton ikeestä.
Kauppa- ja diplomaattisuhteet Suomen ja NL:n välillä olivat 30-luvulla miltei jäissä.
Samaan aikaan puolustusvoimien kehittäminen laiminlyötiin pahemman kerran uskomalla lapsenomaisesti kansainliiton kaikkivoipaisuuteen.
Ei ihmekään, että Kreml yritti syödä Suomen, koska Suomi itse oli kerjännyt verta nenästään edeltäneet pari vuosikymmentä ja kaiken lisäksi oli jättäytynyt vapaaehtoisesti sotilaalliseen tyhjiöön.
20-luvun lopulla Suomessa tehtiin vakava virhe puolustushankinnoissa. Rahat satsattiin olosuhteisiin nähden ylivahvaan laivastoon, joiden runkona oli kaksi panssarilaivaa sekä sukellusveneitä.
Panssarilaivojen kustannukset olivat niin suuret, että maavoimat sekä erityisesti ilmavoimat jäivät täysin hakoteille, joka maksoi runsaasti verta talvisodassa.
Koko sotaa ei välttämättä olisi käyty, jos em. rahat olisi käytetty ilma-ja maavoimien kehittämiseen.
Ilmoita asiaton viesti
Sota olisi aivanvarmasti käyty, mutta lopputulos olis ollut erilainen meidänkannaltamme.
Ilmoita asiaton viesti
Tässä on vähän faktaa Talvisotaan. Edvard Radzinski kirjoittaa merkittävässä teoksessaan ”Stalin” seuraavaa: ”Marsalkka Konev kertoo muistelmissaan, että Isäntä oli Suomen sotaa aloittaessaan sanonut Vorošilovin ja amiraali Isakovin kuulleen: ”Suomalaiset on asutettava muualle… Suomessa on vähemmän asukkaita kuin Leningradissa, ja heidät on helppo siirtää muualle…” (sivu 505).
Tämä olisi ollut jatkumoa Inkerin suomalaisten karkotuksille. Noin 60 000 ihmistä karkotettiin kotiseudultaan 1930-luvulla ennen Talvisotaa mm. Siperiaan.
Onneksi Stalinin ”siirto” ei onnistunut, mutta se estäminen tuli kalliiksi. Suomalaisten tappiot olivat 26 662 kaatunutta Talvisodassa. Itänaapurille tämä tuli vielä kalliimmaksi. Itänaapurin tappioista Nikita Hruštšev kertoo kirjassaan ”Hruštšev muistelee”: ”Uskoisin meidän menettäneen kaatuneina noin miljoona miestä” (sivu 140). Samalla sivulla mainitaan kustantajan huomautuksena Suomen sodanjohdon arviona tappioiden olleen noin 200 000 miestä.
Ilmoita asiaton viesti
Hrutshevin ”arvio” lienee ollut syrjäytetyn konkarin frustroitunut naljailu neuvostojohdolle. Miestä olisi pitänyt listiä noin 10.000 päivässä, jotta olisi päästy tuohon Hrutshevin esittämään lukuun talvisodan aikana.
Olihan se sota aikamoista teurastusta, kun neuvostosotilaat vanhanaikaisten ohjesääntöjen vuoksi hyökkäsivät avorintamana ihmismassoihinsa luottaen suomalaisten kiinteitä asemia vastaan, mutta eiköhän tuo suomalaisten arvio liene lähempänä todellisuutta kuitenkin.
Ilmoita asiaton viesti
Toni: Miten luovisit Suomen tilanteessa, jos saisit päättää?
Ilmoita asiaton viesti
Suomalainen lustraatio olisi hyvä suorittaa ensi alkuun. En näe syytä, miksi kansan enemmistö sitä vastustaisi. https://lustraatio.fi
Nato-jäsenyys olisi tämän jälkeen hyvä askel eteenpäin, mutta se on tietysti tunteita herättävämpi kysymys. Asiasta pitäisi ainakin keskustella nykyistä avoimemmin.
Ylipäätään poliitikkoja pitäisi haastaa ottamaan kantaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan nykyistä räväkämmin. Heidänhän näistä pitäisi lopulta vastuu kantaa.
Ilmoita asiaton viesti
Trumpilla on ollut mielenkiintoinen ulostulo se, että USA:n sitoutuminen Euroopan puolustamiseen tulisi olla kannattava diili. Minusta se on oikeastaan tietyllä tapaa ymmärrettävä ulostulo.
Paljonkahan Suomen tulisi maksaa kahdenkeskistä ”vakuutusmaksua” USA:lle, että se puolustaisi Suomea aseellisessa konfliktissa? 100 miljoonaa, 1 miljardi, 10 miljardia?
Ilmoita asiaton viesti
Hyvä kirjoitus Stenströmiltä. Historiasta voidaan oppia, että mitään ei ole opittu. Suomi elää samoja virheitä uudelleen ja uudelleen.
Kannattaa maksaa se 40 miljoonaa vuodessa jäsenmaksuna niin meitä puolustaa USAn lisäksi 27 muutakin valtiota. Kun puoluetuen lakkauttaa, jäsenmaksu tulee sillä kuitattua.
Ilmoita asiaton viesti
Kirjoitin joskus aiemmin seuraavasti. En muista yhtään mihin sen kirjoitin, mutta jostain syystä kommenttini päätyi Sarastus-lehteen.
—
Ihmettelen nationalististen ihmisten suhtautumista Ukraina-Venäjä-asiaan. Joidenkin mielestä Venäjän toimet ovat oikeutettuja, koska Ukraina on lähentynyt EU:ta ja Natoa. Tässä ajattelussa tulee tehtyä melkoinen kuperkeikka, josta minulle tulee vain mieleen termi ”kognitiivinen dissonanssi”.
Ukraina on suvereeni valtio. Suvereniteetti tarkoittaa sitä, että valtiolla on oikeus päättää omista asioista. Ukrainan EU ja Nato lähestyminen on Ukrainan oma asia, eikä Venäjä voi siihen laillisesti vaikuttaa kuin informaatiopropagandalla.
Toisen valtion alueiden miehittäminen on YK:n peruskirjan toisen artiklan vastaista toimintaa. Venäjä on sitoutunut YK:n peruskirjaan, jota se on rikkonut aiemmin mm. Georgiassa ja nyt Krimillä sekä Itä-Ukrainassa. Toisen artiklan neljäs pykälä nimenomaan kieltää väkivallan käytön, tai edes sillä uhkaamisen, minkään valtion koskemattomuutta vastaan.
Venäjä on siis rikkonut YK:n peruskirjaa hyökkäämällä ja miehittämällä Ukrainaa. Ukrainalla on täysi oikeus tässä tilanteessa hakea apua länneltä. Puheet ”imperialistisesta USA:sta” tms. on olkinukke, jolla ei ole mitään merkitystä tilanteessa. Ainoa mikä tässä tilanteessa on oleellista nationalistille on, että Ukraina on suvereeni valtio!
Ilmoita asiaton viesti
Näin on. Tiettyä huolta koen tosin Sarastus-lehden tulevaisuutta kohtaan, sillä vastaavat julkaisut ovat muualla Euroopassa muuttuneet varsin putinistisiksi juuri Krimin tapahtumien jälkeen – mainittakoon vaikkapa Arktos-kustantamo, joka välittää Aleksandr Duginin teorioita osaksi ns. ”alt-right”-narratiivia Euroopassa.
Suomessa historian painolasti näyttäisi tosin filtteröivän tätä melko hyvin. Duginin nimi on tosin vilahdellut hiljattain myös Sarastuksen julkaisuissa ja näin ollen kiinnittäisin paljon huomiota siihen, mitkä tahot hänen teorioitaan haluavat ajaa eteenpäin ja miksi.
Ilmoita asiaton viesti
Poikkeuksellisen tarkkanäköistä, rationaalista ja kypsää pohdintaa nuorelta blogistilta. Kiitos siitä. Allekirjoitan joka sanan.
Ilmoita asiaton viesti
”(jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth ei turhan takia toistellut elämänsä loppuun asti, ettei Suomi saisi jäädä enää koskaan yksin)” Kirjoituksen sitaatti puhuttelee minua voimakkaasti! Ammattisotilaan sanoma on koskettava, koska hän, jos kuka tietää mitä on käydä sotaa ylivoimaista vihollista kohtaan! …. Ainut keino on liittoutua myös sotilaallisesti!
Ilmoita asiaton viesti