Mainilan toistuvat laukaukset

Karjalankannaksella paukkui marraskuun 26. päivänä vuonna 1939. Neuvostoliittolaiset lähteet ilmoittivat pyöveli Mannerheimin johtaman sortohallinnon pommittaneen yllättäen rauhaa rakastavan työläisvaltion raja-asemaa. Muutaman päivän kuluessa voittamaton puna-armeija irtisanoi hyökkäämättömyyssopimuksensa ja lähti vapauttamaan Suomen työkansaa ilkeiltä fasisteilta ja valkokaarteilta, tukenaan aidosti kansanvaltainen Terijoen hallitus ja sotaintoa nostattava neuvostoiskelmä Prinimaj nas, Suomi-krasavitsa. Tarinan loppu tosin tunnetaan varsin hyvin.

Kiinnostukseni kohteena ovatkin nyt paljon tuoreemmat maailmantapahtumat – tarinat, joiden loppua ei ole vielä ehditty kirjoittaa. Näihin lukeutuvat esimerkiksi Krimin ja Donbassin vapautus kiovalaiselta fasistijuntalta, aidosti kansanvaltaisen Novorossijan liittovaltion perustaminen ja näitä tukevien musiikkivideoiden ilmaantuminen internetin syvyyksiin. Tai Transnistrian itsenäistyminen romanialaisfasistiselta sortohallinnolta. Tai Abhasian ja Etelä-Ossetian vapautuminen eurofasistiselta Georgialta. Tai Vuoristo-Karabahin vapautuminen sekä Armenian että Azerbaidžanin keskushallinnoilta. Kenties listalta löytyy tulevaisuudessa myös Narvan, Väinänlinnan ja Pohjois-Kazakstanin rauhanomainen palautuminen venäläisen maailman yhteyteen.

Kuten ylläolevista esimerkeistä huomaamme, ei nykyajan propaganda valitettavasti poikkea paljoa menneistä muodoistaan. Mielenkiintoista on sen sijaan havaita, kuinka nykypäivän länsimaalaiset ja heidän joukossaan erityisesti suomalaiset näyttäisivät unohtaneen kaikki menneisyytensä opetukset. Syksyinen media on taas täyttynyt ihmeellisistä ulostuloista, joissa myötäillään Putinin propagandaa ja kaivataan Eurooppaan uutta etupiirisopimusta. Ukrainan voi kuulemma jakaa kahtia, sillä se ei ole meidän asiamme. Venäjän vallankaappausyritykseltä pelastunut Montenegro ei näyttäisi kiinnostavan ketään, eikä edes Natoon ja Euroopan unioniin kuuluva Bulgaria, joka sai nyt viime vaaleissaan autoritäärisen ja putinistisen hallituksen. Perinteisesti länsisuuntautuneet Moldova ja Georgia ovat myös ottaneet merkittävää takapakkia viime aikoina, mutta tuskinpa näitä maita edes nimeltä tunnetaan, mitä merkitystä niilläkään on ollut – ilmeisesti heidän kehityksensä ei vaikuta Suomeen yhtään mitenkään.

Läntiseen tukeen luottanut Ukraina on nyt pitkälti siinä tilanteessa, jossa Suomi oli talvisodan jälkeen. Kuolonuhrien ja aineellisten tuhojen ohella suomalaisia traumatisoi erityisesti kokemus siitä, miten Neuvostoliiton hyökkäykseen jouduttiin vastaamaan täysin yksin, vailla minkäänlaisia liittolaisia (jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth ei turhan takia toistellut elämänsä loppuun asti, ettei Suomi saisi jäädä enää koskaan yksin). Nyt näyttää tosin pitkälti siltä, että lähitulevaisuudessa Suomesta tulee lännen ja idän väliinputoaja, Ukraina jää oman onnensa nojaan, ja se pienikin protesti, jota EU-maat ovat Venäjää vastaan pakotteiden muodossa tehneet, saattaa loppua, jos Ranskaa ja Saksaa johtaa Le Pen ja AfD. Tämä taas luo Trumpin valtaannousun ohella pohjan uudelle Molotov-Ribbentrop-tyyliselle etupiirijaolle, jossa Suomen rooli on taas suuri kysymysmerkki.

Alan olla kurkkuani myöten kyllästynyt niihin lukuisiin asiantuntijoihin, joiden mukaan Venäjän toiminnassa ei ole mitään huolestuttavaa, tai ainakaan mitään sellaista, mikä Suomea voisi jotenkin uhata. Pitäisi kuulemma keskittyä siihen, mitä Yhdysvallat on joskus vuosia sitten tehnyt, eikä hiiskua sanaakaan Venäjästä – eihän sitä tiedä, jos Venäjä kokisi tämän loukkauksena tai peräti russofobiana. Ilmeisesti se Venäjä, joka hyökkäilee naapurimaidensa kimppuun, pommittaa siviilikohteita Aleppossa, salamurhaa kansalaisiaan ja järjestää etnisiä puhdistuksia ei ole se sama Venäjä, joka on Suomen itäinen naapurimaa.

Olen todennut blogissani jo monta kertaa, ettei närkästykseni kohdistu venäjää puhuviin tai itsensä jollain tavoin venäläiseksi määritteleviin ihmisiin. Viihdyn heidän seurassaan oikein hyvin. En ole myöskään sokea Amerikka-fani, etenkään kaikkien niiden kokemusten jälkeen, joita kesäiseltä tutkimusmatkaltani jaoin eteenpäin. En vain pysty ymmärtämään, miksi lukuisat isänmaallisina esiintyvät suomalaiset ovat aloittaneet taas käsittämättömän nöyristelyn selkeästi vihamielisen hallinnon edessä, haikaillen takaisin 70-lukulaista Kekkoslovakiaa tai peräti tsaarinaikaista autonomiaa. Historia tuntee vastaavasta toiminnasta vain varoittavia esimerkkejä, eivätkä ajankohtaiset tapahtumat tue millään lailla teorioita siitä, että Venäjän toimintatavat olisivat muuttuneet yhtään mihinkään.

Suurta huolenaihetta on myös siinä, että viimeisetkin sotaveteraanit ovat vähitellen poistumassa keskuudestamme. Heidän mukanaan näyttäisi nimittäin katoavan se viimeinenkin selkärankaisuus, josta suomalaisia perinteisesti on arvostettu – tosin rappeutumisen taisivat käynnistää jo sotaa seuranneet suuret ikäluokat menneinä suomettumis- ja taistolaisvuosinaan. Näemmeköhän enää koskaan tulevaisuudessa sukupolvea, joka ajaisi oman etunsa sijaan jotain elämääkin suurempaa asiaa? Vai haluammeko tietoisesti takaisin epävarmuuden ja älyllisen epärehellisyyden ajat? Onnekseni tietyt koulusijaisuudet ovat tosin osoittaneet, että nykynuorissa vilkkuu ehkä toivonkipinä – he eivät enää pidä pelkkänä itsestäänselvyytenä kaikkea sitä hyvää, jota länsimaissa on jäljellä, ja osoittavat aitoa huolta ja kiinnostusta maailman tapahtumia kohtaan. Ehkä he kirjoittavat joskus onnellisen lopun nykypäivän synkille tarinoille.

ToniStenstrm

Vuonna 1993 syntynyt Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen maisteri Helsingistä. Erityisiä kiinnostuksen kohteita matkailu, kielet ja historia. Akateemisina tutkimuskohteina venäläinen eurasianismi, Ukrainan historia ja jäätyneet konfliktit.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu