*

Toni Stenström Rajat ylittäviä ajatuksia

Turkin ja Venäjän geopoliittinen liitto

Turkin maahyökkäys Syyriaan ja Venäjän sotakoneiston viimeisimmät provokaatiot Ukrainassa eivät osuneet samaan ajankohtaan vain sattumalta, vaan ne ovat osa yhtä ja samaa geopoliittista käännettä, joka käynnistyi Turkin heinäkuisen vallankaappausyrityksen ja sitä seuranneiden puhdistusten jälkeen. Samaista tapahtumaa pohjusti Armenian ja Azerbaidžanin huhtikuinen sota Vuoristo-Karabahissa, Venäjän ja Iranin entistä näkyvämpi liittoutuminen ja Yhdysvaltain vetäytyminen Turkin ja Lähi-idän alueelta.

Turkin viimeaikainen kehitys

Turkin heinäkuiset tapahtumat ja niitä seuranneet muutokset maan sisä- ja ulkopolitiikassa ovat olleet  yksi suurimmista käännekohdista koko modernin Turkin tasavallan historiassa. Olen kirjoittanut Turkin historiasta aiemmin täällä, mutta todettakoon Mustafa Kemal Atatürkin uudistuksista alkaneen länsisuuntauksen, sekularisaation ja isolationistisen ulkopolitiikan päättyneen nyt käytännössä niihin älymystön ja upseeriston puhdistuksiin, joita Erdoğanin laatimien nimilistojen perusteella on valmisteltu jo pitkään.

Tähän asti Turkki on harjoittanut kokoonsa ja voimaansa nähden hyvin maltillista ulkopolitiikkaa ja pitäytynyt poissa monista lähialueensa konflikteista, vaikka maan sijainti on geopoliittisesti äärimmäisen arvokas sen ainutlaatuisen maantieteen takia. Bosporinsalmen ja Anatolian niemimaan kautta Turkki kontrolloi sekä Välimereltä Mustallemerelle kulkevaa meriliikennettä että Euroopan ja Aasian välistä maayhteyttä ja se ylläpitää Nato-maiden toisiksi suurinta armeijaa. Turkin kolmen perinteisen ulkopoliittisen koulukunnan, eli sekulaarin länsisuuntauksen, panturkkilaisen itäsuuntauksen ja islamilaisen eteläsuuntauksen ohelle on tosin kehittynyt 1990-luvulta alkaen etupäässä äärinationalististen ja islamististen liikkeiden edustama Venäjä-mielinen koulukunta, joka ajaa Turkin ja Venäjän länsivastaista liittoutumista venäläisen eurasianismin oppeja myötäillen.

Putinin Venäjän ja Erdoğanin Turkin välejä hiersivät pitkään vuoden takainen venäläishävittäjän alasampuminen ja Turkin tuki Azerbaidžanille, jonka jäätynyt konflikti Venäjän tukeman Armenian kanssa aktivoitiin hetkeksi viime keväänä. Erdoğanin politiikka ja henkilökultti ovat tosin kulkeneet muutoin pitkälti Putinin jalanjäljissä, mikä on luonnollisesti suututtanut Turkin läntisiä liittolaisia ja johtanut protesteihin maan sisällä. Heinäkuinen vallankaappausyritys antoikin Erdoğanille vapaat kädet paitsi maan sisäpolitiikan uudistamiseen, myös ulkopoliittiseen takinkääntöön – venäläishävittäjän alasampuneet ja vallankaappausta yrittäneet gülenistit leimattiin nyt länsimaiden tukemaksi rosvojoukoksi, jonka jäseniä löytyi yllättäen valmiiksi listattuina heti tuhansittain. Sattumalta Turkissa vieraili myös vallankaappausyrityksen aattona venäläisen eurasianismin pääideologina tunnettu Aleksandr Dugin, joka järjesti Ankarassa Turkin ja Venäjän uutta lähentymistä käsittelevän tiedotustilaisuuden.

Samalla kun Turkki on muuttumassa sekulaarista monipuoluedemokratiasta Erdoğanin islamistiseksi diktatuuriksi, on Eurooppa menettämässä yhden merkittävimmistä liittolaisistaan ja Nato-maiden toiseksi suurimman armeijan. Turkin ja Iranin myötämielisyys Venäjää kohtaan johtaa samalla kasvaneeseen sodanuhkaan Kaukasuksella, jossa Venäjällä on nyt vapaat kädet alistaa Georgia ja Azerbaidžan ja monopolisoida ja politisoida kaikki alueen kaasun ja energian tuonti Eurooppaan. Todennäköisesti Erdoğanin politiikka Syyrian rintamalla tulee myös suuntautumaan etupäässä kurdeja vastaan, joten taistelu ISIS:tä vastaan tuskin vahvistuu toiveajatteluista huolimatta.

Ukraina ja länsirintama

Venäjän provokaatiot Ukrainassa ovat vastaavasti lisääntyneet Turkin tapahtumien jälkeen ja saaneet yhä räikeämpiä muotoja, kun miehitetyn Krimin rajalla ja Donbassissa on järjestelty esimerkiksi neuvostoaikasia perinteitä noudattaen useita vuoden 1939 Mainilan laukauksilta tai 1940 Masļenkin kidnappauksilta muistuttavia peiteoperaatioita. Turkin-vastaiset propagandauutiset ovat samalla hävinneet Venäjän tv-kanavilta ja Turkin AKP-johtoinen media vastavuoroisesti keskittänyt kritiikkinsä länteen, mikä tarkoittaa unohduksen aikoja erityisesti krimintataareille.

Venäjän armeija on aloittanut myös maan suurimmat sotaharjoitukset sitten vuoden 1968 Tšekkoslovakian miehityksen ja kasvattanut sotilasmenojaan entisestään. Maan sisäisistä talousvaikeuksista huolimatta rahaa on siirtynyt myös mm. Donald Trumpin presidentinvaalikampanjalle, jota Venäjän valtiollinen televisio hehkuttaa ahkerasti omissa uutislähetyksissään, ja sattuipa demokraattipuolueen sähköpostivuodon takaa paljastumaan myös venäläinen hakkeriryhmä. Jonkinlaista etupiirijakoa ollaan nähtävästi järjestelemässä myös Aasian puolella, jossa Venäjä on vihjaillut keskustelevansa Japanin kanssa Kuriilien saarten palauttamisesta vastineena ”uudelle tasolle” nousevasta yhteistyöstä.

Euroopassa olisi taas syytä miettiä entistä syvemmin, millaisessa maailmassa esimerkiksi Suomi näillä näkymin viettää tulevia 100-vuotisjuhliaan. Trumpin noustessa Yhdysvaltain presidentiksi ja Venäjän jatkaessa aluevaltauksiaan voi Eurooppaa odottaa uusi Molotov-Ribbentrop-tyylinen sopimus, joka ei taatusti tarjoa tälläkään kerralla mitään hyvää Suomelle tai Itä-Euroopalle. Duginin oppeja myötäilevät Ranskan Front National ja Saksan AfD voivat myös saavuttaa ensi vuoden vaaleissa merkittävät voitot ja tuhota tätä kautta viimeiset rippeet länsimaiden yhtenäisyydestä. Ja mitä jos kiinnostusta uuteen pakolaissopimukseen ei ilmene Turkin tai Venäjän suunnalta ja uusi ja vahvempi pakolaiskriisi odottaa taas Länsi-Eurooppaa?

Venäjän ja Turkin uusi suhde on tosin herättänyt jo paniikkia ainakin Kreikassa ja Kyproksella, joissa uskottiin vielä hiljattain ortodoksisen veljesmaan pelastavan ne nykyisestä ahdingostaan. Armenialaisia turkkilaisten uusi liittolaissuhde tuskin ilahduttaa sen enempää ja maassa on esiintynyt myös laajoja poliittisia levottomuuksia viime vuosina. Tavalliset turkkilaisetkin saattavat myöhemmin huomata nykytilanteen perustuvan silkkaan opportunismiin ja geopolitiikkaan, mutta mitä kaikkea tulemme vielä näkemään syksyisten ”kuherruskuukausien” aikana? Ainakin länsimaille historian loppu näyttäisi vaihtuvan vähitellen historian revanssiksi.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän AnteroHelasvuo kuva
Antero Helasvuo

Tällaista tekstiä olisi puhdas ilo lukea, ellei Toni Stenström avaisi säälimättä nykyisen maailmanpolitiikan verhoja ja paljastaisi karuakin karumman totuuden. Pienoinen toivonkipinä tuikkii kirjoituksen lopussa olevassa lauseessa "Tavalliset turkkilaisetkin saattavat myöhemmin huomata nykytilanteen perustuvan silkkaan opportunismiin ja geopolitiikkaan..." Sinänsä jo nyt Turkin ja Venäjän vispilänkauppa muistuttaa Molotov--Ribbentrop-sopimusta. Mutta varmastikin myös siinä, että sen kesto jää lyhyeksi ja että edessä on raskasotteinen välienselvittely.

Käyttäjän ToniStenstrm kuva
Toni Stenström

Kiitos! Sinun kirjoituksiasi on myös mielenkiintoista seurata :)

Käyttäjän opwallin kuva
Olli-Pekka Wallin

Molotov - Ribbentrob tyylistä sopimusta on tuskin odotettavissa koska Euroopassa ei ole vastapuolta joka allekirjoittaisi minkäänlaista sopimusta Kremlin kanssa. Ainakaan aluejakoon liittyvää sopimusta. Ainoa joka sen voisi tehdä on Saksa ja sen intressit kyllä tiedetään.

Toimituksen poiminnat