Ukraina, Venäjä ja uusi suomettumisen uhka
Aurinko paistaa taas kirkkaasti Kiovassa ja katujen lämpötila alkaa muistuttaa vähitellen Suomen kesää. Läntisen median raportointi Ukrainasta on tosin vähentynyt vaarallisen paljon ja sota Itä-Ukrainassa näyttäisi muuttuvan ikuiseksi jäätyneeksi konfliktiksi. Samanaikaisesti Ukrainan mustamaalaaminen jatkuu Venäjän mediassa perinteiseen tapaan ja laukaustenvaihtoa on kuultu itärintamalla lähes päivittäin. Pienen Itä-Euroopan ja Keski-Aasian kiertueen jälkeen olen palannut taas todellisuuteen, jota ikäisteni ei pitänyt löytää kuin kaukaa historian lehdistä.
Ukrainaa voisi pikakatsaukselta luulla aivan tavalliseksi keskieurooppalaiseksi valtioksi. Ihmiset istuvat ulkona puistoissa ja kahviloissa, lukevat lehtiä ja käyvät töissä tai koulussa aivan kuin useimmat muut eurooppalaiset. Televisiosta tulee aivan samanlaista viihdettä kuin missä tahansa muualla ja nuoret jonottavat lippuja elokuviin ja konsertteihin. Taustalla tosin kummittelee tietoisuus jostain, mitä Euroopassa ei pitänyt enää koskaan tapahtua. Vain kaksi vuotta sitten samat kadut olivat täynnä kyynelkaasua, barrikadeja ja tarkka-ampujien luoteihin menehtyneitä viattomia ihmisiä, ja merkittävä osa maasta on nyt miehitetty veljeskansaksi kuvitellun valtion toimesta.
Seuranani on ollut tällä kertaa Kiovassa asuva georgialainen, jonka kotimaa oli samassa tilassa jo vuonna 2008. Sama hyökkääjä ajoi sadat georgialaiset kodeistaan, tuhosi lukuisten nuorten tulevaisuuden ja miehitti suuren osan maan pinta-alasta. Georgian tilanne on tosin unohtunut läntiseltä medialta jo kokonaan ja vastuu sodasta on vyörytetty jälleen jollekin muulle kuin mainitulle hyökkääjälle. Ukrainan kohdalla valitettavan monet länsimaalaiset nimittäin toistavat taas Venäjän propagandaa siitä, kuinka paikalliset olisivat itse kutsuneet naapurimaan armeijan miehittämään ja tuhoamaan heidän kotejaan.
Kuulun itse siihen sukupolveen, jolle Venäjä näytti pitkään aivan tavalliselta valtiolta. On ylipäätään kulunut vain kaksi vuotta siitä, kun avasin blogini kaikille itänaapurista kiinnostuneille ja suuntasin avoimin mielin kohti Tverin kesäistä kieliharjoittelua. Maailmankuvani on sittemmin muuttunut matkatessani esimerkiksi Ukrainaan, Kaukasiaan, Keski-Aasiaan ja Valko-Venäjälle, mutta etsin yhä vastauksia siihen, mikä teki Venäjä-kuvastani alun perin niin leppoisan ja ennakkoluulottoman? Vanhemman sukupolven suomalaisilla esiintyy toki yhä aivan perusteetonta ryssävihaa, jota tavallisia venäläisiä kohdattuaan alkaa mielellään kyseenalaistamaan, mutta onko Suomessa oltu tietoisesti hiljaa siitä, mitä virallinen Venäjä on viime vuosina tehnyt?
2010-luvun Eurooppa on jakautunut nähdäkseni kolmeen osaan. Vanha Länsi-Eurooppa elää omassa todellisuudessaan, jossa sodat ja kriisit ovat kaukaisia ja tuntemattomia ilmiöitä, joita kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella kohtaa enää ehkä elokuvissa ja videopeleissä. Venäjä ja sen liittolaiset käyvät sen sijaan uutta kylmää sotaa, jota länsi ei halua millään lailla tiedostaa, vaikka käytössä ovat kaikki perinteiset ja ei-perinteiset sodankäynnin menetelmät. Kolmas, ”Uusi Eurooppa”, koostuu pitkälti Baltian ja entisen Varsovan liiton maista, jotka ovat Venäjän uhan tiedostettuaan pyrkineet kaikin keinoin länteen, kohdaten vähättelyä molemmista ilmansuunnista. Suomi, Georgia ja Ukraina ovat tässä kontekstissa kummajaisia, jotka elävät harmaalla vyöhykkeellä.
Se, mitä Georgialle ja Ukrainalle tapahtui, on monen suomalaisen asiantuntijan mukaan jotain, mitä Suomi ei voi ”erityisasemansa” takia kohdata. Suomen kylmän sodan ajan puolueettomuutta pidetään useissa historiankirjoissa esimerkillisenä toimintana ja tarvetta uudelle YYA-sopimukselle on väläytelty jopa tiettyjen poliitikkojen toimesta. Nato-jäsenyydestä keskustellessa pohditaan yleensä sitä, miten Venäjä asiaan reagoisi, ja keskustelu päättyy yleensä siinä kohtaa, kun Venäjän todetaan asiasta ehkä jollain tapaa loukkaantuvan. Yleisesti ottaen Venäjä-keskustelu on jotain, mitä Suomessa ei mielellään käydä, jollei Venäjän teoille voida keksiä selitystä vaikkapa vetoamalla kaikkeen mitä Yhdysvallat on joskus tehnyt.
Jälkikäteen tarkasteltuna Suomen kylmän sodan ajan puolueettomuus tarkoitti käytännössä sitä, että valtiovalta kielsi kaiken itänaapurin kritisoimisen neuvostovastaisena toimintana. Suomi oli hiljaa Neuvostoliiton hyökkäyksistä Tšekkoslovakiaan ja Afganistaniin, se sensuroi musiikkia, elokuvia ja kirjoja ja loi poliittisen kulttuurin, jossa useat suomalaiset vaikuttajat hakivat oppinsa Tehtaankadun neuvostoliittolaisilta yhteyshenkilöiltä. ”Luottamuksellisia” suhteita korostavasta Suomesta tuli lännen silmissä varoittava esimerkki valtiosta, joka ajautui tietoisesti vihamielisen suurvallan etupiiriin, ja ilmiö on tullut sittemmin tunnetuksi suomettumisena. Joidenkin mukaan termi pitäisi heittää jo historian romukoppaan, mutta pääsivätkö suomalaiset itseasiassa koskaan eroon suomettuneisuudestaan?
1990-luvun alku oli Itä-Euroopan maille suurta juhlaa. Baltian maiden asukkaat saivat pitkän tauon jälkeen kehittää kansallista kulttuuriaan ja matkustaa maailmalla. Tunne vapaudesta levisi kaikille yhteiskunnan osa-alueille ja erilaiset lustraatioliikkeet puhdistivat valtiohallinnot vanhoista tiedustelupalvelujen yhteyshenkilöistä. Arkistot avautuivat ja maiden vaiettua historiaa sai tutkia vapaasti. Jostain syystä sama vapauden tunne ei tosin levinnyt Suomeen, jolle Neuvostoliiton romahtaminen oli kaikin tavoin hyvin vaikea pala – Suomi ei ollut valmis tunnustamaan edes Baltian maiden uutta itsenäistymistä. Kertoo myös jostain, että kovin harva 1990-luvulla syntynyt suomalainen on yhtään sen kiinnostuneempi vaikkapa muiden suomensukuisten kansojen asemasta, Karjalasta tai Neuvostoliiton historiasta kuin aiempi Kekkosen ajan sukupolvi, vaikka vastaavia kysymyksiä pohditaan nyt ympäri Baltian maiden akateemisia piirejä. Jopa Venäjän vähemmistökansat alkoivat etsiä kadonneita juuriaan 90-luvun aikana.
Olen tavannut Ukrainassa lukuisia ikäisiäni nuoria, jotka lähtivät kolme vuotta sitten kaduille paremman ja vapaamman elämän toivossa. Joukossa oli myös perheenäitejä, isiä, lapsia ja vanhuksia. Heitä kaikkia yhdisti toivo muutoksesta, tilinteosta kaiken menneen kanssa. Vastaava kehitys nähtiin aiemmin Georgiassa, jota vastaan imperialistista menneisyyttään haikaileva Venäjä hyökkäsi samoin asein kuin se hyökkää nyt Ukrainaa vastaan. Suomikaan ei ole toiveajattelustaan huolimatta välttynyt laajalta informaatiovaikuttamiselta, jolla julkista mielipidettä on yritetty muuttaa Venäjälle suopeammaksi, ja erilaisia lapsi- ja rajakiistoja voi tuskin pitää muuna kuin osana laajempaa projektia Suomen sitomiseksi Venäjän vaikutuspiiriin. Olisiko suomalaistenkin aika tehdä tilinteko menneisyytensä kanssa, vai haluaako Suomi palata taas vanhaan itsesensuurin ja itsepetoksen aikaan?
Tämä laulu lienee varmaankin tuttu Tonille: ”Никогда мы не будем братьями”. Surullinen kehitys..Tein laulusta blogin ja käännöksen vuonna 2014.
http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/165239-emme…
Ilmoita asiaton viesti
Tuttu laulu, jota monet venäläiset tuttuni eivät valitettavasti suostu edes kuuntelemaan.
Ilmoita asiaton viesti
Hyvin kirjoitettu, kiitos tästä.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos 🙂
Ilmoita asiaton viesti
Suomi ei ole, eikä luultavasti koskaan pääse eroon itsesensuurista ja suomettumisesta, vain kumarruksen suunta muuttuu idästä länteen.
http://asfalttikukka.blogspot.fi/
Ilmoita asiaton viesti
Erinomainen kirjoitus. Omat komemukseni niin Venäjällä kuin Ukrainassa matkustaneena ovat täysin saman suuntaisia. Kiitos loistavasta tulkinnasta Toni!
Ilmoita asiaton viesti
Sangen hyvä kirjoitus, siitä kiitos. Suomi on – valitettavasti – edelleen vahvasti suomettunut ja yrittää elää jotain sodanjälkeistä elämää. Puheesi YYA-sopimuksesta ja sen voimaannuttamisesta ovat edelleenkin ajankohtaisia.
On oivallista, että silmäsi ovat auenneet Venäjän todelliselle luonteelle. Se ei ole russofobiaa, että tunnistaa tosiasiat, mutta se on suomettumista, kun ei uskalleta edes viheltää Venäjän suuntaan. Pelätään Putinia ja Venäjän hyökkäystä.
On myös erittäin hyvä, että olet herännyt katsomaan maailmaa uusilla silmillä, silmälaput poistettuina. Kysymys kuuluu, miten saamme valtiovallan ymmärtämään tämän ja poistamaan omat silmälappunsa?
Iltalehdessä oli kirjoitus iäkkäästä veteraanista. Vaikka hänen esityksensä koski presidenttiä ja tämän puolisoa, ei Niinistö ole tehnyt elettäkään, joka osoittaisi hänen oivaltaneen esim. pakkoluovutetun alueen kysymyksen. Hän ei sitä valitettavasti osoittanut toimiessaan pankkiirina Luxemburgissakaan.
Onnittelen silmiesi avautumisesta! Miten aikaisemme muiden suomalaisnuorten silmät (ja poliittikkojen), ennen kuin on liian myöhä?
Ilmoita asiaton viesti
Meillähän on täysi suomettuminen päällä, se ei enää ole uhka vaan toteutumassa oleva kauhuskenaario. Tarkoitan tällä nyt tietenkin Suomen totaalista antautumista USA-EU-CIA-Nato -mafialle.
Ilmoita asiaton viesti
Tuula, miten sinä unohdat sen valtion, joka on uhonnut ja uhkaillut muita koko ajan? Ei toisten rikokset millään lailla oikeuta Venäjää uhkailemaan ja uhoamaan ja vaarantamaan koko maailmanrauhaa.
Jos Venäjä itse ajaisi puhtaita asioita, tilanne muuttuisi toisenlaiseksi. Se ei kuitenkaan valitettavasti aja. Maailman suurin ryöstäjä on itse Venäjän presidentti, Putin. Hän on ryöstänyt Venäjän kansallisvarallisuutta arviolta 200 mrd. dollaria. Miksi haluat senkin unohtaa?
Ilmoita asiaton viesti
Pitkästä aikaa erinomainen kirjoitus. Hienoa, että täällä älämölön keskeltä löytyy aina välillä näitä helmiä.
Ilmoita asiaton viesti
Kirjoittajalta lienee mennyt jotain ohitse kotimaisesta mediasta maailmoja matkatessaan. Hän on siinä hyväuskoisessa käsityksessä että suomessa kumarretaan venäjää aidossa YYA-hengessä. mutta käsittääkseni – korjatkaa jos olen väärässä – kotimaisessa valtamediassa ei ole Venäjästä ollut yhtä ainoaa positiivista uutista. Sen sijaan olemme viimeisen kahden vuoden aikana lukeneet päivittäin millainen hirmu Venäjä onkaan, ja erityisesti sen päämiehestä Putinista joka kotimaisen median perusteella tuntuu olevan aivovaurioinen vaimonhakkaaja joka haikailee maailmanvaltiaaksi kuin Chaplinin Hynkel ikään. Vahingoniloisena media on seurannut sen taloustilannetta, korostanut sen oppositiopolitiikkoja jne. Ei tämä nyt kauhean suomettuneelta kuulosta – ellei sitten nykyinen suomettuminen olekin länteen päin?
Siinä kirjoittaja on toki oikeassa että Ukrainasta saisi tulla lisääkin uutisia, se on puoli jota kotimainen media ei tunnu käsittelevän ollenkaan. Ei Kiovan taloustilannetta – joka on nykyisin alimmassa mahdollisessa luottoluokituksessa – pakolaisvirtoja maasta, haluttomuutta tulitaukoon ja hallinnon pohjatonta korruptiota jota EU on toistaiseksi turhaan yrittänyt suitsia. Kuuleman mukaan Kiovakin on tätä nykyä yksi vaarallisimpia kaupunkeja maailmassa – mutta tiedä sitten onko totta?
Ilmoita asiaton viesti
Mukava että kommentteihin on tullut rakentavaa palautetta ja erilaisia näkökulmia. Salaliittoteorioihin en rupea vastailemaan, en itse niitä jaksa harrastaa, mutta Kiovasta voin sanoa että kaupunki on kyllä ihan yhtä turvallinen kuin mikä tahansa Euroopan kaupunki, mielestäni jopa turvallisempi länsimaiselle turistille kuin vaikkapa tämänhetkinen Moskova.
Ukrainassa luonnollisesti on todella huono taloustilanne, mutta sotaa käyvissä maissa niin tuppaa yleensä olemaan – ja kuten todettua, Ukraina ei ole mitenkään itse syyllinen siihen että Venäjä sen alueelle hyökkäsi. Pakolaisvirrat ovat myös luonnollinen ilmiö jota sodat synnyttävät.
Oma mediaseurantani käsittää laajemman alueen kuin Suomen, joten luonnollisesti vertailen suomalaista uutisointia muihin maihin. Itse kiinnittäisin suomalaisessa uutisoinnissa erityistä huomiota siihen, mitä useat viralliset Venäjän-tuntijamme ovat mediassa kommentoineet, ja vertailisin niitä muihin Venäjän naapurimaiden lausuntoihin. Mielestäni tiettyä tosiasioiden kiistämistä on ollut havaittavissa aina kriisin alusta alkaen.
Suomalaiset, etenkin nuoret, varmasti kiinnostuisivat näistä asioista enemmän jos poliitikot ja tutkijat pitäisivät niistä enemmän ääntä. Kun asiantuntijat ovat kaikki hiljaa, dominoivat keskustelua yleensä ääripäät tai asioista tietämättömät.
Ilmoita asiaton viesti
”mutta Kiovasta voin sanoa että kaupunki on kyllä ihan yhtä turvallinen kuin mikä tahansa Euroopan kaupunki, mielestäni jopa turvallisempi länsimaiselle turistille kuin vaikkapa tämänhetkinen Moskova”
Joo, piti oikein tarkastaa asia ja ottaa takapakkia sen verran että Kiovahan on siis tällä hetkellä väkivaltaisin kaupunki euroopan mittapuulla. Eihän se tietenkään voikaan kilpailla jonkun venezuelan tai brasilian kanssa. Minen kyllä itse lähtisi Kiovaan ilman henkivartijoita. Kadut kun tuppaa oleen täynnä asejengejä ja ihan mielellään ne kidnappaavat tai ryöstävät liiat turistit.
”Ukrainassa luonnollisesti on todella huono taloustilanne, mutta sotaa käyvissä maissa niin tuppaa yleensä olemaan”
Niinhän se valitettavasti tuppaa olemaan. tällä hetkellä kateissa on waatimattomat 45-60 miljardia jotka eivät tiettävästi ole menneet edes sotaan vaan parlamentinjäsenien taskuun. EU lähetti sinne oikein tutkijaryhmän joka ei koskaan päässyt rahojen jäljille. Muutenhan maassa on 120% inflaatio, nälkämellakat ovat päivittäisiä, valtionkassa varastettu, luottoluokitusta ei käytännössä ole, ja kilpailevat aseryhmät sotivat välillä keskenäänkin. Sellainen maa.
Ainoa joka enää puuttuu kuvasta on ne kuulut venäläisarmeijan sotilaat itä-ukrainassa, niitä on pian etsitty täikammalla kolme vuoden ajan muttei vieläkään saatu ensimmäistäkään konkreettista todistetta että venäjä siellä sotisi. mutta toivossa on hyvä elää.
Ilmoita asiaton viesti
Voi voi, Jukka Nieminen, huomaa että et ole koskaan käynyt Kiovassa. Itse olen ollut siellä töissä useita kertoja. Kaupunki on todella kaunis ja rauhallinen. Ihmiset ovat erittäin ystävällisiä. Taksin hintaa ei tarvitse sopia etukäteen, hinta on aina oikein. Olen kävellyt yksin keskustassa myöhään illalla ilman pienintäkään ongelmaa. Mitään pelättävää ei ollut. Helsingin rautatieaseman läheisyydessä en esim kävelisi yksin illalla, mutta Kiovassa ei kyllä käynyt pienintäkään pelkoa mielessä.
Ukrainalaiset sanoivat nykyään mielellään maksavansa veroja, ennen palkasta tuli noin 80% pimeänä, eli oli tämä venäläinen tapa. Kiovassa miliisit ovat erittäin ystävällisiä, eivätkä enää harrasta sakottamista omaan taskuun. Se että Kiova on tulkittu väkivaltaiseksi kaupungiksi johtuu siitä, että on vaikea ennakoida mitä siellä tapahtuu, siellä myös oli mellakoita, mutta nyt ei ole pitkään aikaan ollut. Vihreät miehetkin ovat pysyneet viime aikoina Venäjän puolella, eksymisiä ei ole tapahtunut.
Ps, olen myös kävellyt Pietarissa usein illalla yksin, pääsääntöisesti sielläkään ei ole tarvinnut pelätä, joskin joskus on hyvä vältellä joitakin ihmisiä ulkonäön perusteella.
Ilmoita asiaton viesti
”Kaupunki on todella kaunis ja rauhallinen.”
Ooohh.. tää oli kyl sellane mielipide et tää on varmaan jo sitä informaatiosotaa? Onko meillä avattu jossain kybersotakeskus vai onks tää yksilötrollausta?
Ilmoita asiaton viesti
Venäjälle tuli todellinen kiire Ukrainan halutessa irtautua vasallivaltion asemasta. Sotilastoimia ei voinut aloittaa Olympialaisten aikaan vaan hyökkäys aloitettiin heti pari päivää Olympiatulen sammuttamisen jälkeen. Paraolympialaisilla ei ollut sellaista arvoa, että niiden mahdollinen epäonnistuminen olisi hillinnyt Venäjää.
Kaksi vuotta meneillään olleen Venäjän ja Ukrainan välisen epävirallisen sodan tavoite on ollut selvä jo alusta alkaen. Venäjä haluaa estää Ukrainan lähentymisen Länteen. Sodan ensimmäisen vuoden aikana Venäjän kärkitavoite oli pakottaa Ukraina muuttamaan valtiomuotonsa liittovaltioksi. Tällöin Venäjän näpeissä olevat itäiset osavaltiot olisivat veto-oikeudellaan estäneet Länsi-integraation.
Kun Ukraina ei taipunutkaan sementoimaan kurjuuttaan liittovaltiomuotoisena valtiona, Venäjä on keskittynyt hiljaisella liekillä kypsyttämään Ukrainaa ja sen kansaa. Sota nävertää Ukrainan taloutta ja kurjistuva elintaso yhdessä jatkuvan epävarmuuden, pelon ja toivottomuuden ryydittämänä vähitellen pehmittää kansaa. Venäjän tavoitteena onkin iskeä kansan tyytymättömyyden kautta ja yrittää joko vaalien tai suoremman kaappauksen avulla saattaa ”omat miehet” Ukrainan johtoon.
Venäjä säätää sodan liekkiä Itä-Ukrainassa lopullisen tavoitteensa saavuttamiseksi. Tulitauko ja konfliktin ratkeaminen Minskin sopimuksen mukaisesti eivät todellakaan ole Venäjän intressissä.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos Toni, ihan mieletön artikkeli.
Mika Riik, sinä olet aivan oikeassa, niistä syistä miksi ja miten Venäjä sotii Ukrainan vastaa.
Jukka Niemiselle ”иди на хуй, кацап”,varma tuttu lause mikä ei tarvitse sinulle kääntää.
Jukka Nieminen on trololo, älkä välittäkö hänestä.
Ilmoita asiaton viesti