Ukraina, Venäjä ja uusi suomettumisen uhka

Aurinko paistaa taas kirkkaasti Kiovassa ja katujen lämpötila alkaa muistuttaa vähitellen Suomen kesää. Läntisen median raportointi Ukrainasta on tosin vähentynyt vaarallisen paljon ja sota Itä-Ukrainassa näyttäisi muuttuvan ikuiseksi jäätyneeksi konfliktiksi. Samanaikaisesti Ukrainan mustamaalaaminen jatkuu Venäjän mediassa perinteiseen tapaan ja laukaustenvaihtoa on kuultu itärintamalla lähes päivittäin. Pienen Itä-Euroopan ja Keski-Aasian kiertueen jälkeen olen palannut taas todellisuuteen, jota ikäisteni ei pitänyt löytää kuin kaukaa historian lehdistä.

Ukrainaa voisi pikakatsaukselta luulla aivan tavalliseksi keskieurooppalaiseksi valtioksi. Ihmiset istuvat ulkona puistoissa ja kahviloissa, lukevat lehtiä ja käyvät töissä tai koulussa aivan kuin useimmat muut eurooppalaiset. Televisiosta tulee aivan samanlaista viihdettä kuin missä tahansa muualla ja nuoret jonottavat lippuja elokuviin ja konsertteihin. Taustalla tosin kummittelee tietoisuus jostain, mitä Euroopassa ei pitänyt enää koskaan tapahtua. Vain kaksi vuotta sitten samat kadut olivat täynnä kyynelkaasua, barrikadeja ja tarkka-ampujien luoteihin menehtyneitä viattomia ihmisiä, ja merkittävä osa maasta on nyt miehitetty veljeskansaksi kuvitellun valtion toimesta.

Seuranani on ollut tällä kertaa Kiovassa asuva georgialainen, jonka kotimaa oli samassa tilassa jo vuonna 2008. Sama hyökkääjä ajoi sadat georgialaiset kodeistaan, tuhosi lukuisten nuorten tulevaisuuden ja miehitti suuren osan maan pinta-alasta. Georgian tilanne on tosin unohtunut läntiseltä medialta jo kokonaan ja vastuu sodasta on vyörytetty jälleen jollekin muulle kuin mainitulle hyökkääjälle. Ukrainan kohdalla valitettavan monet länsimaalaiset nimittäin toistavat taas Venäjän propagandaa siitä, kuinka paikalliset olisivat itse kutsuneet naapurimaan armeijan miehittämään ja tuhoamaan heidän kotejaan.

Kuulun itse siihen sukupolveen, jolle Venäjä näytti pitkään aivan tavalliselta valtiolta. On ylipäätään kulunut vain kaksi vuotta siitä, kun avasin blogini kaikille itänaapurista kiinnostuneille ja suuntasin avoimin mielin kohti Tverin kesäistä kieliharjoittelua. Maailmankuvani on sittemmin muuttunut matkatessani esimerkiksi Ukrainaan, Kaukasiaan, Keski-Aasiaan ja Valko-Venäjälle, mutta etsin yhä vastauksia siihen, mikä teki Venäjä-kuvastani alun perin niin leppoisan ja ennakkoluulottoman? Vanhemman sukupolven suomalaisilla esiintyy toki yhä aivan perusteetonta ryssävihaa, jota tavallisia venäläisiä kohdattuaan alkaa mielellään kyseenalaistamaan, mutta onko Suomessa oltu tietoisesti hiljaa siitä, mitä virallinen Venäjä on viime vuosina tehnyt?

2010-luvun Eurooppa on jakautunut nähdäkseni kolmeen osaan. Vanha Länsi-Eurooppa elää omassa todellisuudessaan, jossa sodat ja kriisit ovat kaukaisia ja tuntemattomia ilmiöitä, joita kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella kohtaa enää ehkä elokuvissa ja videopeleissä. Venäjä ja sen liittolaiset käyvät sen sijaan uutta kylmää sotaa, jota länsi ei halua millään lailla tiedostaa, vaikka käytössä ovat kaikki perinteiset ja ei-perinteiset sodankäynnin menetelmät. Kolmas, ”Uusi Eurooppa”, koostuu pitkälti Baltian ja entisen Varsovan liiton maista, jotka ovat Venäjän uhan tiedostettuaan pyrkineet kaikin keinoin länteen, kohdaten vähättelyä molemmista ilmansuunnista. Suomi, Georgia ja Ukraina ovat tässä kontekstissa kummajaisia, jotka elävät harmaalla vyöhykkeellä.

Se, mitä Georgialle ja Ukrainalle tapahtui, on monen suomalaisen asiantuntijan mukaan jotain, mitä Suomi ei voi ”erityisasemansa” takia kohdata. Suomen kylmän sodan ajan puolueettomuutta pidetään useissa historiankirjoissa esimerkillisenä toimintana ja tarvetta uudelle YYA-sopimukselle on väläytelty jopa tiettyjen poliitikkojen toimesta. Nato-jäsenyydestä keskustellessa pohditaan yleensä sitä, miten Venäjä asiaan reagoisi, ja keskustelu päättyy yleensä siinä kohtaa, kun Venäjän todetaan asiasta ehkä jollain tapaa loukkaantuvan. Yleisesti ottaen Venäjä-keskustelu on jotain, mitä Suomessa ei mielellään käydä, jollei Venäjän teoille voida keksiä selitystä vaikkapa vetoamalla kaikkeen mitä Yhdysvallat on joskus tehnyt.

Jälkikäteen tarkasteltuna Suomen kylmän sodan ajan puolueettomuus tarkoitti käytännössä sitä, että valtiovalta kielsi kaiken itänaapurin kritisoimisen neuvostovastaisena toimintana. Suomi oli hiljaa Neuvostoliiton hyökkäyksistä Tšekkoslovakiaan ja Afganistaniin, se sensuroi musiikkia, elokuvia ja kirjoja ja loi poliittisen kulttuurin, jossa useat suomalaiset vaikuttajat hakivat oppinsa Tehtaankadun neuvostoliittolaisilta yhteyshenkilöiltä. ”Luottamuksellisia” suhteita korostavasta Suomesta tuli lännen silmissä varoittava esimerkki valtiosta, joka ajautui tietoisesti vihamielisen suurvallan etupiiriin, ja ilmiö on tullut sittemmin tunnetuksi suomettumisena. Joidenkin mukaan termi pitäisi heittää jo historian romukoppaan, mutta pääsivätkö suomalaiset itseasiassa koskaan eroon suomettuneisuudestaan?

1990-luvun alku oli Itä-Euroopan maille suurta juhlaa. Baltian maiden asukkaat saivat pitkän tauon jälkeen kehittää kansallista kulttuuriaan ja matkustaa maailmalla. Tunne vapaudesta levisi kaikille yhteiskunnan osa-alueille ja erilaiset lustraatioliikkeet puhdistivat valtiohallinnot vanhoista tiedustelupalvelujen yhteyshenkilöistä. Arkistot avautuivat ja maiden vaiettua historiaa sai tutkia vapaasti. Jostain syystä sama vapauden tunne ei tosin levinnyt Suomeen, jolle Neuvostoliiton romahtaminen oli kaikin tavoin hyvin vaikea pala – Suomi ei ollut valmis tunnustamaan edes Baltian maiden uutta itsenäistymistä. Kertoo myös jostain, että kovin harva 1990-luvulla syntynyt suomalainen on yhtään sen kiinnostuneempi vaikkapa muiden suomensukuisten kansojen asemasta, Karjalasta tai Neuvostoliiton historiasta kuin aiempi Kekkosen ajan sukupolvi, vaikka vastaavia kysymyksiä pohditaan nyt ympäri Baltian maiden akateemisia piirejä. Jopa Venäjän vähemmistökansat alkoivat etsiä kadonneita juuriaan 90-luvun aikana.

Olen tavannut Ukrainassa lukuisia ikäisiäni nuoria, jotka lähtivät kolme vuotta sitten kaduille paremman ja vapaamman elämän toivossa. Joukossa oli myös perheenäitejä, isiä, lapsia ja vanhuksia. Heitä kaikkia yhdisti toivo muutoksesta, tilinteosta kaiken menneen kanssa. Vastaava kehitys nähtiin aiemmin Georgiassa, jota vastaan imperialistista menneisyyttään haikaileva Venäjä hyökkäsi samoin asein kuin se hyökkää nyt Ukrainaa vastaan. Suomikaan ei ole toiveajattelustaan huolimatta välttynyt laajalta informaatiovaikuttamiselta, jolla julkista mielipidettä on yritetty muuttaa Venäjälle suopeammaksi, ja erilaisia lapsi- ja rajakiistoja voi tuskin pitää muuna kuin osana laajempaa projektia Suomen sitomiseksi Venäjän vaikutuspiiriin. Olisiko suomalaistenkin aika tehdä tilinteko menneisyytensä kanssa, vai haluaako Suomi palata taas vanhaan itsesensuurin ja itsepetoksen aikaan?

ToniStenstrm

Vuonna 1993 syntynyt Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen maisteri Helsingistä. Erityisiä kiinnostuksen kohteita matkailu, kielet ja historia. Akateemisina tutkimuskohteina venäläinen eurasianismi, Ukrainan historia ja jäätyneet konfliktit.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu