Eurasianismi – Venäjän moderni valtaideologia?
Venäjällä ei pitäisi perustuslakinsa mukaan olla minkäänlaista virallista ideologiaa. Useiden tutkijoiden mukaan presidentti Vladimir Putinin politiikkaa ei myöskään ohjaa mikään varsinainen aatesuuntaus. Jokainen Venäjän mediaa ja Putinin puheita seurannut ei ole voinut jättää kuitenkaan havaitsematta, että vahva länsivastainen retoriikka on vahvistunut venäläisessä yhteiskunnassa koko 2010-luvun ajan. Venäjää on markkinoitu ”vaihtoehtoisena sivilisaationa” länsimaiden rappeutuneille yhteiskunnille, Ukrainan sotaa on kuvailtu kulttuurien väliseksi yhteentörmäykseksi ja entisen Neuvostoliiton aluetta koetelleita värivallankumouksia on esitetty osaksi suurta lännen salaliittoa Venäjää vastaan. Venäläisten kirjakauppojen hyllyt ovat myös täyttyneet esimerkiksi Kremlin pääideologiksi kutsutun Aleksandr Duginin ja Nikolai Starikovin ukrainalaisvastaisesta ja eurasianistisesta kirjallisuudesta. Samalla Venäjän suurin geopoliittinen projekti kantaa nimeä Euraasian unioni ja sen tueksi on perustettu esimerkiksi Suomessakin toimiva Euraasian kansanrintama-niminen järjestö. Kyseessä ei ole uusi ilmiö Venäjän historiassa, vaan erään vanhan aatteen valtavirtaistuminen.
Euraasialaisen liikkeen synty
Ensimmäinen virallinen euraasialainen liike perustettiin 1920-luvun alussa lokakuun vallankumousta paenneiden venäläisten toisinajattelijoiden toimesta. Tšekkoslovakian Prahasta oli muodostunut tuolloin venäläisten pakolaisten keskittymä ja sinne asettuivat esimerkiksi kielitieteilijä Nikolai Trubetskoi (1890–1938), maantieteilijä Pjotr Savitski (1895–1965), muusikko Pjotr Suvtšinski (1892–1985) ja teologi Georges Florovski (1893–1979). Edellä mainitut lukeutuvat klassisen eurasianismin keskeisiin oppi-isiin ja heidän yhteinen poliittinen pamflettinsa Ishod k vostoku (1921) loi pohjan euraasialaiselle ideologialle. Eurasianistien maailmankuva perustui panslavisteilta lainattuun teoriaan, jonka mukaan Venäjä muodostaa oman, lännestä erillisen pyhän sivilisaationsa, joka perustuu sen maantieteelliseen sijaintiin Euraasian mantereen keskellä. Länsieurooppalaisten fasistien tapaan eurasianistit vastustivat sekä bolševismia että kapitalismia, mutta heidän visiossaan Venäjän tuli etsiä täysin omaa, ”rappeutuneesta” lännestä erillistä kehitystietä.
Eurasianistien maailmankuva otti vaikutteita modernin geopolitiikan isäksi nimetyn Sir Halford John Mackinderin (1861–1947) Heartland-teoriasta. Teorian mukaan maailma on jaettavissa kolmeen strategisesti merkittävään alueeseen, eli Euraasian mantereen niin sanottuun sydänmaahan (Heartland), sitä ympäröivään sisempään kehään (Inner Crescent), joka sisältää Euraasian rannikot, ja sen ulkopuolelle jäävään merenkäynnistä elävään ulkokehään (Outer Crescent). Euraasian rannikkoalueiden, etupäässä Itä-Euroopan ja Lähi-idän hallinta, näyttelee teorian mukaan ratkaisevaa roolia siinä, onko globaali hegemonia Euraasian sydänmaata kontrolloivalla maavallalla (tellurokratia) vai maailman meriä kontrolloivalla merivallalla (talassokratia). Siinä missä Mackinder perusti teoriansa pitkälti kilpailuun taloudellisista resursseista, näkivät eurasianistit sivilisaatiollisen ulottuvuuden – Venäjä, eli Euraasian sydänmaita kontrolloiva maavalta, edustaa olemuksellaan kulttuurista konservatismia ja kollektivismia, jonka lännen merivallat Yhdysvallat ja Britannia pyrkivät individualismillaan tuhoamaan. Eurasianistien ajattelussa Venäjällä on siis messiaaninen rooli pyrkiä mantereen johtavaksi suurvallaksi ja torjua länsimaisia vaikutteita.
Liikkeen tuho ja uudelleensyntyminen
Eurasianistit jäivät 1920-luvulla varsin marginaaliseksi ryhmäksi venäläisten emigranttien keskuudessa. Monet eurasianistit lähtivät myöhemmin mukaan joko Euroopassa valtavirtaistuneisiin fasistisiin liikkeisiin tai hyväksyivät bolševismin Venäjän uudeksi ideologiaksi – bolševismi oli ikään kuin välttämätön paha läntisen rappion torjunnassa. Mackinderin teoria maa- ja merivaltojen kamppailusta sai kannatusta puolestaan Natsi-Saksassa, jonka sotastrategiaan kenraali Karl Ernst Haushoferin (1869–1946) geopoliittiset opit vaikuttivat vahvasti. Haushoferin mielestä Saksan ja Venäjän välinen sotilaallinen liitto olisi edellytys ”angloamerikkalaisen merivallan” karkottamiseksi Euroopasta, ja vuoden 1939 Molotov-Ribbentrop-sopimusta voikin pitää Haushoferin oppien hetkellisenä toteutumisena.
Toisen maailmansodan jälkeen neuvostojoukot miehittivät Prahan ja 1920-luvulta tuttu Pjotr Savitski lähetettiin toisinajattelijana vankileirille. Savitski tutustui väittämänsä mukaan leirillä Lev Gumiljoviin (1912–1992), runoilija Anna Ahmatovan poikaan, joka nousi 1960-luvulla niin sanotun neoeurasianismin kärkihahmoksi. Gumiljov loi vapautumisensa jälkeen uran historioitsijana ja maantieteilijänä ja hänen teoriansa tulivat tunnetuiksi koko Neuvostoliitossa. Gumiljovin kirjoituksissa korostuu Savitskin tapaan Venäjän rooli uniikkina ja euraasialaisena sivilisaationa, jolla on potentiaalia ja velvollisuus yhdistää ympärillään oleva ”euraasialainen superetnisyys”. Gumiljov loi länsimaiden perikatoa ennustaneen Oswald Spenglerin oppeja imitoivan teorian kansojen hierarkkisesta kehityksestä ja esittää isovenäläiset tässä kontekstissa nuoreksi ja tuoreeksi etnisyydeksi suhteessa rappeutuneeseen länteen. Gumiljovin nimeä kantava yliopisto löytyy tätä nykyä Kazakstanista ja maan presidentti Nazarbajev on puheissaan usein tukenut eurasianistista ajattelutapaa.
Aleksandr Dugin ja moderni eurasianismi
Vaikka Gumiljovin teoriat keräsivät kannatusta Neuvostoliiton sisällä, määritti kommunistinen ideologia maan politiikkaa loppuun asti. Berliinin muurin murtuminen ja Neuvostoliiton tuho saivatkin monet länsimaalaiset uskomaan vastakkainasettelun ajan olevan ohi. 1990-luvun alusta tunnetaan esimerkiksi Francis Fukuyaman teos Historian loppu, jonka mukaan ideologinen vastakkainasettelu on päättynyt ja liberaali demokratia saavuttanut voittonsa. Venäjällä useat vaihtoehtoiset ideologiat alkoivat tosin nostaa päätään ja eurasianismin uudeksi puolestapuhujaksi nousi politologi Aleksandr Dugin (1962-). Duginin ja Eduard Limonovin johdolla Venäjälle syntyi esimerkiksi natsismia ja bolševismia yhdistelevä kansallisbolševistinen puolue vuonna 1994 ja vuonna 1997 Dugin julkaisi suursuosion saavuttaneen teoksensa Osnovy geopolitiki (Geopolitiikan perusteet). Teos on pääosin yhdistelmä Mackinderin, Haushoferin ja Gumiljovin teorioita, mutta se sisältää myös vision tulevaisuuden venäläis-euraasialaisesta imperiumista, joka syntyisi Ranskan ja Saksan liittoutuessa Venäjän kanssa Yhdysvaltoja ja Natoa vastaan. Vuotta myöhemmin Duginin kilpailija Aleksandr Panarin (1940–2003) julkaisi myös vastaavanlaisen teoksen nimeltä Historian revanssi.
Duginin kirjoitukset ovat täynnä vihaa lännen ”angloamerikkalaista” kulttuuria kohtaan ja niissä pohjustetaan Samuel P. Huntingtonin tapaan kuviteltua sivilisaatioiden välistä sotaa. Duginin toinen merkkiteos Neljäs poliittinen teoria (2009) esittää pääteesinään, että kaikki läntisen liberalismin kanssa kilpailleet kolme aatetta, eli konservatismi, fasismi ja kommunismi, ovat kuolleet, ja Venäjän tulee omaksua uusi neljäs poliittinen teoria (ts. eurasianismi). Teoksen mukaan Venäjän messiaanisena tehtävänä on ajaa moninapaista maailmanjärjestystä, joka pohjautuu arvoille, joita eri ”sivilisaatiot” pitävät omalta kannaltaan arvokkaina – tällä tavoin esimerkiksi Venäjä, Kiina ja islamilainen maailma voisivat tulevaisuudessa elää vapaina länsimaiden ”rappeutuneista” arvoista. Niin sanottujen venäläisten, kiinalaisten ja islamilaisten arvojen määrittely perustuu tosin erilaisten fundamentalistiliikkeiden näkemyksiin ja väitteeseen, että lännen individualismi jatkuvasti uhkaisi niiden olemassaoloa. Duginin agendalla onkin käytännössä länsimaisten vapauksien mustamaalaus ja demonisointi – Maidanin vallankumouksen jälkeen hän on pitänyt esimerkiksi länsimaisista vapauksista haaveilevia ukrainalaisia venäläisen sivilisaation pettureina.
Merkitys Suomelle ja Euroopalle
Duginin teoriat ovat nauttineet suurta suosiota niin Venäjällä kuin muutamissa länsimaissa. Kirjojen käännöksiä julkaisee esimerkiksi Ranskan ja Italian äärioikeistoon linkittyvä Arktos-kustantamo ja Duginin perustamat Euraasian nuorisoliitto ja Kansainvälinen euraasialainen liike tukevat aktiivisesti Itä-Ukrainan separatisteja esimerkiksi varainkeruulla ja ns. ”diplomaattisten edustustojen” ylläpitämisellä Venäjällä ja sen ulkopuolella. Suomen antifasistinen komitea ja siihen linkittyvä Euraasian kansanrintama kutsuivat myös Duginin puhujaksi Suur-Venäjä-seminaariinsa Helsinkiin vuonna 2014. Samaisena vuonna Dugin kirjoitti teoksensa Ukraina – minun sotani, jossa venäläisiä yllytetään sotaan Ukrainaa vastaan ja laaditaan käsikirjoitus esimerkiksi ”Itä-Ukrainan uuden kansallisen idean luomiselle”, toisin sanoen Novorossija-separatistiliikkeelle. Dugin on myös aktiivinen jäsen niin sanotussa Izborskin klubissa, joka kokoaa yhteen Venäjän länsivastaista ja äärinationalistista eliittiä.
Suomea koskevat lausunnot Duginilta ovat varsin ristiriitaisia ja vuoden 2014 seminaarissaan hän kiisti jyrkästi ajavansa Suomen päätymistä Venäjän etupiiriin. Vuoden 1997 kirjassaan Dugin esittää puolestaan Suomen ainoaksi ”Euraasian venäläistä pohjoisaluetta” koskevaksi ongelmaksi ja kannattaa Suomen pilkkomista ja yhdistämistä Venäjän federaatioon – Etelä-Suomi ja Karjalan tasavalta kuuluvat Duginin ajattelussa yhteen ”etnis-maantieteelliseen kokonaisuuteen”, samalla kun Lappi voitaisiin lahjoittaa esimerkiksi Murmanskin oblastille. Vaikka Suomi näyttelee loppujen lopuksi sivuroolia Duginin ja eurasianistien teorioissa, on liikkeen valtavirtaistuminen Venäjällä varsin huolestuttava ilmiö. Viitteet eurasianismiin Vladimir Putinin omassa retoriikassa voivat toki olla vain pyrkimyksiä kerätä nyt kannatusta ryhmältä, joka vielä Krimin liittämistä ennen kritisoi ja piti Putinia turhan maltillisena hallitsijana. Länsivastaisuus on joka tapauksessa nostettu nyt Venäjällä uudeksi muoti-ilmiöksi, ja sen juuret löytyvät kaukaa historiasta, jonka ymmärtäminen on länsimaalaisille taas erityisen tärkeää.
Hyvä kirjoitus.
Mä tuon tähän jatkoksi hieman toisenlaisen tai hitusen laajemman perspektiivin koskien samaa asiaa.
”Who rules East Europe commands the Heartland;
Who rules the Heartland commands the World-Island;
Who rules the World-Island commands the world.” -Mackinder
Mun nähdäkseni ylläoleva ajatus näyttää kiteyttävän suurvalta-geopolitiikan edelleen hyvin tiiviisti.
”For America, the chief geopolitical prize is Eurasia.”- kirjoitti Bzrezinski kirjassaan Grand Chessboard. Ja kuvaa kuinka tärkeää on päästä ulottamaan vaikutusvaltaa tuolle alueelle ja kuinka Venäjän vaikutusvallan kasvamista on pyrittävä estämään ja hallitsemaan. Omaa vaikutusvaltaa on pyrittävä ulottamaan etenkin strategisesti tärkeille alueille.
Eli Eurasia kiinnostaa muitakin kuin Venäjää..
Tämä palkinto on kuitenkin toistaiseksi jäänyt saavuttamatta blogissasi esitetyistä syistä. Nyky Venäjä tosiaan näyttäisi tulkitsevan tilannetta sivilisaatioiden välisenä kilvoitteluna. Aivan kuten Länsikin. (Sivilisaatioiden välisiä suhteita ja niiden leviämistä ja vaikutusta toisiinsa kuvataan mielenkiintoisella tavalla prof Quigleyn kirjassa Tragedy and Hope: A History of the World in Our Time.)
Tässä pelissä Nato ja EU ovat ratkaisevassa roolissa toki myös muut vaikuttamisen muodot, kuten kahdenväliset puolustusyhteistyösopimukset ym ym. Joita USA:lla on tietenkin ympäri Aasiaa.
Näitä erityisen tärkeitä ”pivot” alueita ”Eurasian projektissa” ovat mm Turkki, Azerbaijan, Iran, Etelä-Korea ja Ukraina. Osa Lännen liittolaisia ja osaan kohdistetaan vaikutusvaltaa muuta kautta. Ukrainan nykytilanne asettuu hieman toisenlaiseen valoon tältä kannalta tarkasteltuna.
Duginin maalailemaa eurooppalaisten valtojen ja Venäjän lähentymistä, ilman Yhdysvaltoja, pyritään estämään mm. Naton ja vapaakauppasopimuksien avulla sekä korostamalla yleisessä keskustelussa ns ”läntisiä arvoja” ja sitä kuinka ne ovat uhattuina monesta suunnasta. Eikä vähiten Venäjän suunnasta.
Myös Kiinan toimintaa voidaan tarkastella samalta pohjalta. Tavoitteena Kiinallakin on Eurasian alueella määräävään asemaan nouseminen ja tätä kautta globaalin merkittävyyden kasvattaminen. Tätä tilannetta kontraamaan on USA luonut tämän Asia Pivot-strategian ja TPP kokonaisuuden.
USA joutessa kohdentamaan uudelleen sotilaallisia painotuksiaan kohti Tyynenmeren alueita, Naton olemassaolo ja liittolaiset Euroopassa ovat entistä tärkeämmässä roolissa.
USA:n ja sen liittolaisten toimien seurauksena Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä on Eurooppa tällähetkellä näennäisesti hajaannuksen tilassa. Tähän ei kuitenkaan ole löydettävissä muita kuin ”läntisen arvoyhteisön” yhtenäisyyttä tukevia ja korostavia ratkaisuja.
Euroopan kipuilu tulee uskoakseni lopulta johtamaan tiiviimpään ja keskusjohtoisempaan Eurooppaan, jonka osana väistämättä edelleenkin tulee olemaan Yhdysvallat. Vaikkakin sen rooli onkin muuttumassa. Nato kuitenkin on ja pysyy ja sen yksi päätarkoitus on mahdollistaa USA:n vaikutusvalta eurooppalaisessa politiikassa.
Sotillaallisesti USA joutunee kuitenkin laskemaan enemmän liittolaistensa varaan Euroopassa, johtuen juuri tarpeesta fokusoida voimaa enemmän Tyynellemerelle ja osin myös kriisistä toiseen liukuvaan Lähi-Itään.
Uskoakseni osin tämän takia Ranska suosi Pariisin iskujen jälkeen Lissabonin sopimusta, yli Naton. Näin saatiin myös Naton ulkopuolisia maita syvemmin mukaan ”Läntisten arvojen” puolustamiseen ja myös tarvittaessa muuttamaan lainsäädäntöään syvemmän osallistumisen mahdollistavaksi. Samalla esimerkiksi Suomen lainsäädäntö tulee olemaan ”Nato-kuntoisempi” kuin aiemmin.
Huolimatta siitä, että Eurooppa toistaiseksi kärsii kriisessään, tarjottavat ratkaisut näihin kriiseihin tulevat kuitenkin olemaan isossa kuvassa tälle strategialle edullisia. Suurimpana riskitekijänä kuitenkin on ”nationalismin” nouseminen Euroopassa ja sitä vastaan taistelu onkin käynnissä, kuten käytettävästä retoriikasta ja mediasta voimme huomata.
Bzrezinski kirjoittaa kirjassaan Strategic Vision: America and the Crisis of Global Power – uudenlaisesta ”laajennetun Lännen” strategiasta. Tässä Läntiseen vaikutuspiiriin tulisi vedettäväksi sisään niin Venäjä, kuin Turkkikin. Turkin ja Venäjän avulla Länsi pyrkisi vastaamaan Kiinan vaikutusvallan kasvuun. Tässäkin palkintona nimenomaan ”maailmansaaren” hallinta.
Bzrezinski kuvaa suurimmaksi globaaliksi uhkaksi kasvukivuissaan nationalistisemmaksi muuttuvaa Kiinaa. Kiina tulee mitä todennäköisimmin tulevaisuudessa olemaan kykekenevä käyttämään voimaa myös Lähi-Idässä. Tällöin on vaarana, että Iran tulee hakemaan taustatukea Kiinalta Lännen tukeman Saudi-koalition toimien vuoksi. Tämä lienee yksi syy Etelä-Kiinan meren tapahtumiin. Ja uskoakseni samasta syystä Iranin ydinsopimuskin sorvattiin väkisin kasaan vaikka se ainoastaan siirtää ydinaseen hankkimisen mahdollisuutta tulevaisuuteen. Olisikin tärkeää osata nyt pelata oikein Iranin kanssa eikä ajaa sitä suoraan Kiinan leiriin liian kovalla politiikalla. Kiinan uiminen aktiiviseksi toimijaksi Lähi-Idässä ei ole Lännen, Venäjän eikä Intiankaan etu. Siksi ”Kiinan vastaisen” koalition muodostuminen on todennäköistä ja Iranin kohtelu Lännen ja etenkin Israelin toimesta on kriittinen kohta kokonaisuudessa.
Turkki tietenkin on jo vanhastaan osa sotilasliittoa nyt tarkoitus olisi saada Turkki vedetyksi osaksi Eurooppaa, näin pyritään välttämään mahdollinen Turkin lipsahtaminen islamistisempaan suuntaan. Jota Erdoganin aikana on ollut jo havaittavissa.
Turkissakin siis todennäköisesti tarvitaan vallanvaidos, koska Erdogan ei liittolaisuhteesta huolimatta edusta Lännelle mieluisaa suuntausta. Uskoakseni juuri tästä syystä Turkin sisällä vaikuttaakin Erdoganin ”rinnakkaiseksi järjestelmäksi” luonnehtima rakennelma jota johtaa USAssa vapaaehtoisessa maanpaossa asuva Hizmet-liikettä johtava imaami Fethullah Gulen. Gulen-liike on pyrkinyt ulottamaan vaikutusvaltaansa Turkin lisäksi paljolti juuri Keski-Aasian suuntaan..
Venäjän nykytilanne tietenkin estää tämäntyyppisen ratkaisun aikaansaamisen ihan lähitulevaisuudessa, mutta Putinin jälkeinen aika koittaa vielä. Ja tarjoaahan IS ja muu terrorismi myös kätevästi yhteisen vihollisen, joka tietenkin edesauttaa osaltaan lähentymistä. Putin uskoakseni näkee kokonaisuuden ja siksi pyrkii vahvistamaan asemaansa entisestään tekemällä ulkomaisten ryhmien toiminnan maassa mahdollisimman hankalaksi. Kokonaisuus ja historia huomioiden Putinilla on täysin ymmärrettävä syy olla huolissaan Lännen tukeman kansannousun-> vallankaappauksen mahdollisuudesta. Venäjän haluaman moninapaisen järjestelmän ajaminen tässä ajassa ei ole helpoin mahdollinen tavoite. Toistaiseksi USA:n ja sen liittolaisten valta globaalisti on liian suuri, eikä siihen nähtävissä olevassa tulevaisuudessa ole mun mielestä muutosta luvassa.
Laajemmin tarkasteltuna näyttää siis siltä että ”Eurasianismi” on globaali ilmiö, ei ainoastaan venäläinen vitsaus.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos tästä hyvin kattavasta näkökulmasta. Yhdysvalloissa on tosiaan sivuttu vastaavia teemoja esimerkiksi Zbigniew Brzezinskin ja Henry Kissingerin kirjoissa. Mielenkiintoisia geopoliittisia analyyseja tarjoaa Yhdysvalloista myös esim. Stratfor (https://www.stratfor.com/).
Edellä mainittujen amerikkalaislähteiden teoriat eivät tosin perustu Duginille ominaiseen syvälliseen idealismiin, vaan realismiin – maailmanpolitiikassa painotetaan valtioiden intressejä, jotka ovat esimerkiksi taloudellisia tai sotilaallisia. Siinä, missä Duginín teorian mukaan vaikkapa Krimin valtaaminen oli osa ”kulttuurien kamppailua” ja ”pyhän venäläisen sivilisaation puolustustaistelua”, painotetaan amerikkalaislähteissä Venäjän valtiollisia intressejä – Krimillä oli esimerkiksi yksi harvoista Venäjän ulkomailla sijaitsevista sotilastukikohdista, ja sen ympärillä on mittavia luonnonvaroja, joista Venäjä pääsee nyt hyötymään.
Ilmoita asiaton viesti
Mä näen asian hieman eri tavalla. USA:n hegemonia, jonka jatko-osaa tavallaan pelataan tällä ”läntisen arvoyhteisön” johtajuudella perustuu mun mielestä ihan samantyyppiseen ideologiaan kuin Duginin ajatuksetkin. Lopulta kyseessä on puhtaimmillaan valta ja sen kasvattaminen ja/tai ylläpitäminen.
Se että käytettävä retoriikka poikkeaa eri kulttuureissa ei ole ollenkaan erikoista tai kerro mitään taustalla vallitsevasta idealismista tai sen puutteesta. Oman viiteryhmän tai ”sivilisaaation” toimia voi olla joskus vaikea pistää objektiivisen tarkkailun alle.
Venäjällä on mahdollisuus hakea toimille tukea nationalistisesta tai sivilisaatioden kamppailuja sisältävästä retoriikasta, Lännessä ei. Täällä on puhuttava ”läntisistä arvoista” ja ”demokratiasta”, niiden edistämisestä tai puolustamisesta.
”Läntiset arvot ovat uhattuina”
Kukapa meistä ei syöksyisi puolustamaan niin sanottuja läntisiä arvoja.. meillähän on hienot arvot. Pakko olla.
Ei ole olemassa tilannetta, jossa ”läntisten arvojen” puolustaminen asettuisi muuhun kuin positiiviseen valoon meikäläisissä yhteiskunnissa, koska meillä on ”demokratia” jonka puitteissa ne arvot ilmentävät itseään.
Ikäänkuin ne olisivat jollaintapaa autuaaksitekevät tai maailmanrauhaa parhaiten ja varmimmin edistävät , koska me kollektiivisesti niitä kannatamme. Kollektiivi muodostuu yksilöistä ja yksilötasolla harvempi haluaa sotaa ja konflikteja, joten sodat eivät voi olla seurausta ”läntisten arvojen” edistämisestä.
Todellisuus on kuitenkin osoittanut, että ”demokratian” ja ”läntisten arvojen” nimissä ollaan aiheutettu kaaosta ja kuolemaa jo vaikka kuinka pitkään.
Niihin vedoten on kuitenkin haettu moraalinen oikeutus ja jopa velvollisuus puuttua hallintoihin ja laajentaa oman sivilisaation tai arvoyhteisön vaikutusvaltaa ympäri maailmaa jo vuosikymmeniä.
Ja tämän politiikan kritisoiminen on nimetty ainakin nyky Suomessa ovelasti ”venäjämielisyydeksi”. Toimivaa tietenkin, koska termi on historiallisista syistä erittäin arvolatautunut. Tämänkaltainen kritiikinsietokyvyttömyys paljastaa mun mielestä taustalta jonkunlaisen idealismin. Mikäli Lännen toiminnan taustalla ei vaikuttaisi idealismi vaan puhtaasti reaalipolitiikka, ei kriittisiä ääniä olisi tarvetta pyrkiä marginalisoimaan ja mustamaalaamaan. Varsinkaan ”länsimaisessa demokratiassa”..
Demokratia jonka olemassaolosta tai kehityksestä nimenomaan USA:ssa ja Euroopassa tulisi kansalaisten olla huolissaan, on ollut se ”ideologinen syy” jota on tarjottu poliittisessa tarkoituksessa kansalle näiden eittämättä vahingollisten geopoliittisten toimien oikeuttamiseksi.
Selvää on tietenkin, ettei demokratia ole se todellinen syy, muutenhan meillä olisi mahdollisimman demokraattinen järjestelmä länsimaissa. Lähes koomiseksi asian siis tekee se ettei Euroopan Unionia ei voi parhaalla tahdollaankaan kutsua aidosti demokraattiseski ratkaisuksi. Ja USA:n systeemiä ehkäpä vielä vähemmän. USA:n presidentinvaaleissa ei tulosta ratkaise ”annetut äänet vaan kerätyt dollarit”. Tämä ja lobby järjestelmä on kaukana demokratiasta. Israel Lobbyn suhteettoman suurta vaikutusvaltaa USA:n ulkopolitiikkaan on kritisoitu voimakkaasti (mm Mearsheimer & Walt- Israel Lobby, jonka lukemista suosittelen), kuin myös jo mainittu Zbigniew Brzezinski puheessaan koskien Israel-Iran suhteita.
Ilmoita asiaton viesti
Hyvä kysymys on toki se, onko demokratian vieminen Lähi-itään onnistunut erityisen hyvin, mutta sitä keskustelua toisaalta käydään länsimaisten yhteiskuntien sisällä jatkuvasti. Esimerkiksi Irakin sota nostatti todella vahvaa kritiikkiä Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa kohtaan sekä Yhdysvaltojen sisällä että länsimaissa yleensä. Sitä keskustelua ei ole kukaan ollut kieltämässä, ja Yhdysvaltojen ulkopolitiikka on myös sen takia muuttunut Irakin sodan jälkeen.
Mikä Venäjän toiminnasta tekee poikkeuksellista on se, ettei valtion toimesta minkäänlaista kritiikkiä esimerkiksi Krimin-operaatiota kohtaan suvaita, ja koko valtio-omisteinen media on valjastettu jakamaan Duginin oppeja kansalaisille. Laajentumispolitiikka Ukrainassa on peräti nostanut Putinin kannatuksen ennennäkemättömiin lukemiin – vielä 2012 Venäjällä nähtiin todella suuria mielenosoituksia Putinia vastaan. Venäjän johdolla ei ole ollut myöskään ongelmia syöttää puhdasta disinformaatiota länsimaisiin yhteiskuntiin osana strategiaansa.
Ilmoita asiaton viesti
Demokratiaa on viety myös muualle kuin Lähi-Itään. Esimerkiksi Myanmariin jossa pitkän puurtamisen jälkeen saatiin sotilajuntta pois vallasta 2011 ja sotilasjuntan edustajasta demokraattisesti valittu presidentti, jonka jälkeen voitiin aloitella sotilasyhteistyö ja poistaa kauppapakotteet. Ihmisoikeustilanne ei juurikaan muuttunut parempaan. Ehkä jopa päinvastoin.
Tämä silloin valittu presidentti Thein Sein oli USAssa sotilasoppinsa saanut junttakenraali..
Viime vuoden joulukuussa pidettyjen vaalien jälkeen pro-demokratia opposition voiton myötä USA:n Aasian komentaja Vincent Brooks ei tahdo pysyä housuissaan aloittaakseen sotilasyhteistyön tämän uuden demokraattisen Myanmarin kanssa oikein todenteolla. Vaikka vaalivoitosta huolimatta Aung San Suu Kyin demokratia-liike ei tule pitämään kovinkaan suurta valtaa maassa, sillä iso osa merkittävistä ministerin salkuista menee edelleen vanhan sotilasjuntan porukoille. Eikä presidenttihommakaan ole selvä.. Puhumattakaan ihmisoikeustilanteesta.
”I literally had leaders from other militaries grabbing me by the hand and pulling me to the Burmese general who was there; the region really wants the United States to engage Burma and help them to move forward,” he said.
”Now we have to move at the pace we are allowed to,” Brooks said.
Itseasiassa toi olematon kritiikinsietokyky ei ole ollenkaan poikkeuksellista, eikä mitenkään ainoastaan venäläinen ongelma. Muistanet varmaan, että terrorismin vastaisen sodan tuoksinnassa USA:sta lausuttiin, että ”joko olette meidän puolella tai olette terroristien puolella”.
Ja ei tästä ole pitkään kun meille kerrottiin puolustusvoimien tutkijan toimesta että EU- ja Nato-kritiikki on venäjämielistä resonointia, koska se ajaa ”Venäjän informaatio agendaa”. Kyllä tässä vaientamisen makua on vahvasti ilmassa.
Eihän mitenkään voi olla länsimaisen demokratian perusarvojen mukaista pyrkiä luonnehtimaan perusteltua yhteiskunnallista kritiikkiä ”venäjämieliseksi” resonoinniksi tai trollaamiseksi. Ainakaan mun mielestä.
Verkkouutisten mukaan USA:n väliintulojen (Irak, Afganistan, Syyria, Libya jne.) luonnehtiminen epäonnistuneiksi ja että USA on näiden vuoksi vastuussa kansainvälisestä terrorismista, on venäjämielistä trollausta.. en oikein ymmärrä. Kaikkihan nuo ovat epäonnistumisia. Ja USA todella on pitkälti vastuussa kansainvälisen terrorismin synnystä. Siitä ei ole epäilystäkään. Historiasta sen voi todeta…
Myöskään länsijohdolla ei ole ollut ongelmia propagandan syöttämisessä länsimaisiin yhteiskuntiin. Tästä vaikka esimerkkinä Irakin kivenkovat tiedustelutiedot ja Nato komentaja Breedloven propaganda koskien Ukrainan kriisiä.
http://www.spiegel.de/international/world/germany-…
Mutta kuten jo aiemmin totesin, joskus on vaikea arvoida oman viiteryhmän toimintaa objektiivisesti..
Ja mitä tulee USA:n ulkopolitiikan muuttumiseen, niin suurin muutos on se, että massivisen sodankäynnin sijaan on siirrytty lennokki-iskuihin ja proxy-sodankäyntiin. Ei siinä oikein muuta suurempaa muutosta ole tapahtunut. Ja tuskin tapahtuukaan..
Ilmoita asiaton viesti
Venäjän moderni valtaideologia?
Se on jatkossakin olla imperialistinen roistovaltio,mitä muuta on odotettavissa,,georgia,krim,itäukraina,syyria,baltian maiden ja ruotsin painostus ja uhkailu-rosvo mikä rosvo !
Ilmoita asiaton viesti